PÄRJÄÄNKÖ SITTENKÄÄN?

kuulumisia

Pari viikkoa on kulunut todella nopeasti. Välillä tuntuu, ettei aika kulu mihinkään ja vielä on viisi viikkoa siihen, kun arki muuttuu aikalailla toisenlaiseksi. Olen edelleen hyvillä fiiliksellä lähdössä palvelukseen ja juuri siksi aika tuntuu menevän erityisen hitaasti. Pari viikkoa sitten sain oman kilpailukauden päätökseen. Kulunut kausi oli jälleen pitkä ja siihen mahtui niin huonoja, kuin hyviäkin fiiliksiä. Iso kiitos valmentajalle ja perheelle, jotka ovat tukeneet valtasti ja auttaneet niiden huonojenkin hetkien jaksamisessa. Pääsin osallistumaan kahteen maailmancuppiin ja kotimaan kilpailuja tuli kuusi, joista voitin viisi. Kotimaassa sijoituksellisesti  pärjäsin hyvin ja voitin suomen rankingin. Tulostaso kuitenkin jäi matalaksi, joten ensi kaudellejää parannettavaa.

Kauden viimenen kilpailu Lahdessa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Edellisessä postauksessa kerroin odottavani palvelukseenastumismääräystä, joka tuli nopeasti Kouvolan ”kutsunta” reissun jälkeen. Tuo Kouvolassa käyminen oli kyllä jotenkin aivan turha reissu mutta minkäs teet, kun käsky kävi. Koko hommaan meni aikaa noin 15 minuuttia. Nyt voikin ottaa rennosti vielä nämä viimeiset viisi viikkoa ja nauttia normaali arjesta. Vai voiko sittenkään?

Stressiä..

Olen aina ollut kova suunnittelemaan ja stressaamaan kaikesta mahdollisesta. Viimeiset reilu kaksi viikkoa unen laatu on ollut heikkoa ja sen kyllä tuntee. Yleensä minulla ei nukkumisen kanssa ole ongelmaa. Unet ovat levottomia ja aika armeija aiheisia. Pieni epäilys omasta jaksamisesta, lähinnä fyysisestä on herännyt. Olisi helpompaa lähteä ”normi” armeijaan, jossa todellakin on kaiken kuntoista porukkaa. Nyt minulla on käsitys, että olen astumassa palvelukseen 78 urheilijan kanssa, joista suurella osalla peruskunto on huippuluokkaa. Voinhan tietenkin olla myös väärässä ja oma kuntotasoni on aika keskivertoinen. Tässähän kyllä kerkeää vielä kuntoilla tovin ennen H-hetkeä. Jottei homma kävisi liian helpoksi ja kivaksi, niin onhan se selvää kun stressi iskee, niin vastustuskyky heikkenee. Tällä hetkellä taistelen flunssan kanssa ja toivon sen menevän ohi yhtä nopeasti kuin se alkoikin.

Tämän fyysisen puolen lisäksi olen pienessä päässäni miettinyt, kuinka tulen toimeen muiden kanssa. Yleensä olen tullut elämässä toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa. Olenhan hommanut kaksi ammattia, joissa työskentely muiden ihmisten kanssa on välttämätöntä. Ei kaikista voi tulla ystäviä eikä edes kavereita, mutta toimeen täytyy tulla. Ehkä tämäkin pelko on aivan turhaa.. On myös aivan älytöntä stressata etukäteen tälläistä asiaa, kyllä kaikki selviää aikanaa. Voi olla, että tapani sanoa asioita, sen enempää ajattelematta saattaa aiheuttaa ongelmia. Joskus voisi ajatella ennen kuin avaa suunsa. Jos siellä armeijassa oppisi hieman hillitsemään itseään 😀

liikunnan merkitys

Tämän kaiken turhan panikoimisen keskellä olen yrittänyt taas jaksaa aktivoitua kuntoilemaan. Se on varmaa, että sitä vain jaksaa tätä arkea paremmin, kun vähän viitsii liikkua. Huonon nukkumisen takia treenaaminen on ollut haastavaa, lähinnä se lähteminen salille tai lenkille vaatii suurta ponnistelua. Lopulta kun itsensä saa liikkeelle olo on mitä parhain ja se unikin tuntuu tulevan paremmin. Nyt menoa hidastaa tämä alkanut flunssa. Onneksi meillä alkaa salibandy treenit torstaina, pääsee pitkästä aikaa pelailemaan naisten kanssa.

Tämä on vasta toinen vuosi kun pelaan säbää ja yllätyin viime vuonna miten tykkäsin siitä. En normaalisti alkaisi harrastamaan mitään joukkuelajia. Olen yllättäen tykännyt pelata joukkueessa ja se oman joukkueen puolesta ”taistelu” on tuonut tietyn mielenkiinnon tuohon hommaan. Yksilöurheilijana on välillä tosi kiva olla osa porukkaa ja se, että tarvitsee muita siihen, että voi itse olla hyvä. Tosin kun kyse on joukkueesta, jossa on reilu kymmenen naista, niin kyllä sitä draamaa on riittänyt.

Tuo edellinen kommenttini on juuri sellainen, josta joku ja yleensä nainen saattaisi vetää herneen nenään. Tämän perustan omaan kokemukseeni siitä, että miehet yksinkertaisesti eivät käytä energiaa ja aikaa sellaisen turhan draaman ja muun luomiseen. Myöskään sitä  kuuluisaa paskan puhumista ei ole tai se on vähäisempää. Naiset tuppaavat suurentelemaan asioita ja pienestä asiasta saadaan aikaan valtava ongelma. Ei pitäisi tehdä asioista vaikeampia, kuin ne oikeasti ovatkaan. Tässä minulla on opeteltavaa, ettei liikaa suunnittele ja mieti asioita, pitäisi jättää kokonaan turha pohtiminen pois ja antaa vain mennä. Voisi jopa yllättyä ja huomata, ettei elämä ole niin vakavaa!

Oikein mukavaa loppuviikkoa!

-Heidi